Inspiraation jäljillä
Traumasta lukiessani minua kiehtoi tieto erilaisista suhtautumisista traumaattisiin tilanteisiin. Ihminen voi suuntautua tilanteeseen kognitiivisesti: älyllisillä, analyyttisillä ja ongemanratkaisun keinoilla. Vastaavasti suuntautuminen voi olla emotionaalista, jolloin henkilö ilmaisee tunteitaan esimerkiksi puhumalla niistä. On kuitenkin olemassa myös luovuuteen suuntautuneita henkilöitä, jotka turvautuvat mielikuvitukseen, ja välittävät sen avulla kokemiaan tosiasioita. Tähän kuuluu vahvasti taiteellinen ilmaisu.
Traumojen käsittely taiteessa ei ole ollenkaan uusi tai harvinainen asia, ja sitä tekevät kaikki jo pienestä asti. Tunteiden purkaisua taiteeseen kutsutaan tietyissä piireissä vent-taiteeksi (vent= eng. päästää, purkaa): siinä voidaan purkaa tunteita keskittämällä huomio piirtämiseen, piirtämällä/maalaamalla/ym. taiteilulla omia tunteita kuvaavia töitä tai vaan sotkemalla väreillä tai muilla taidemateriaaleilla.
Olen itsekin harrastanut paljon vent-taiteen tekemistä, mutta varoin pitkään sen käyttämistä diplomissani. Koin, että henkilökohtaiset tai itseäni koskettavat aiheet olisivat jotenkin liian helppo tapa lähestyä diplomia. On kuitenkin vaikea löytää taiteilijaa, joka ei tavalla tai toisella tekisi taidetta itsestään tai itselleen: "He doesn't want to seem self obsessed, so he writes in third person", kertoo sanoittaja Tim Minchin kappaleessaan taiteilijasta - eli itsestään.
Louis Wain
Ehkä tunnetuin esimerkki oman elämän ja sen kamppailujen vaikutuksesta taiteeseen on englantilaisen kuvataiteilijan, Louis Wainin (5.8.1860-4.7.1939), kissapiirrosten muutos. Wainin kerrotaan alkaneen piirtää kissoja vaimonsa piristykseksi, kunnes hän menetti vaimonsa syövälle. Wain ajautui vakavaan masennukseen, ja myöhemmin hänelle todettiin skitsofrenia, joka alkoi vaikuttaa kaikkeen hänen elämässään. Wainin kerrotaan alkaneen käyttäytyä aggressiivisesti, ja hän joutui lopuksi psykiatriseen hoitoon.
Wain ei kuitenkaan lopettanut kissojen piirtämistä. Hänen tyylinsä muuttui rajusti vuosien myötä, ja iloiset ja söpöt kissat vaihtuivat tyylitellymmiksi, psykedeeliseksi taiteeksi. Osa on sitä mieltä, että Wainin työt paranivat hänen sairautensa etenemisen mukana, mutta itse pidän kiehtovana sitä prosessia, miten ihmisen muutos vaikuttaa hänen taiteensa muutokseen.
Päätin luopua peloistani olla hyödyntämättä omia kokemuksiani töissäni, sillä kuten Wainin surullinen kohtalo osoittaa, omien kokemusten näkyminen taiteesta voi usein olla eduksi lopputulokselle.
Psykedeelinen taide tarkoittaa kuvataidetta, joka kuvaa ihmisen sisäistä maailmaa ja sen psykedeelisiä kokemuksia. Itselleni tulee ensimmäisenä mieleen sellaiset hilpeät hippitaulut ja The Beatlesin kappale Lucy in the Sky with Diamonds. Vaikka värikkyys ja sekavuus onkin tunnistettava piirre tällaisille teoksille, koen vahvaa yhteyttä oman tyylini ja psykedeelisen taiteen välillä. Lapsenmielisyys, värit ja tekstuurit ovat osa hahmon mielenmaisemaa ja tämä sama mieli on se, joka on luonut kyseisen turvapaikan.
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa
PTSD eli Post-traumaattinen stressioireyhtymä tarkoittaa nimensäkin mukaisesti joukkoa traumasta aiheutuneista oireista, kuten peloista, ahdistuksesta ja stressistä. Kun traumaa lähdetään hoitamaan, on tavoitteena vähentää juurikin näitä PTSD-oireita, sillä itse traumaa ei tietenkään voida pyyhkiä pois.
Etenkin lapsilla trauman käsittely voi olla erityisen haastavaa, sillä heillä ei vielä ole tarvittavia puhumiseen liittyviä kommunikaatiotaitoja. Tämän vuoksi lapset kommunikoivat taiteen kautta.
Ehkä hirvein asia, jonka näin etsiessäni lasten piirrosten kautta kertomia kokemuksiaan, oli broken crayons -sivusto. Kyseessä on projekti, jonka kautta lisätään tietoisuutta lapsiin kohdistuvasta väkivallasta.
"Mama dunked my sister"
Yli kymmenen vuotta sitten otsikoissa oli 7-vuotias A.J. Hutto, joka joutui todistamaan oikeudenkäynnissä omaa äitiään vastaan. Häntä ei aluksi pidetty kelpoisena todistaja usein muuttuneen tarinan vuoksi, vaikka minulle on selvää, että kyse oli vain pienen lapsen vaikeuksista muotoilla puhettaan. Tilanne kuitenkin kääntyi, kun A.J. piirsi kuvan rikospaikasta.
"Kuka tässä kuvassa on?"
A.J: "äitini"
"Ja mitä hän tekee?"
A.J: "tappaa siskoani"
Kun A.J:ltä kysyttiin oikeudessa, tunteeko hän eron totuuden, valheen ja tarinan välillä, hän vastasi ei. Lapsen sosiaalisessa kehityksessä kyky oikean ja väärän, toden ja sadun erottamiseen, alkaa kehittyä suunnilleen 7-vuotiaana. On kyseenalaista, miksi noin pieni lapsi pistettiin todistamaan noin vaikeasta ja vakavasta asiasta, mutta toisaalta tämän kautta voidaan pohtia myös sitä, miten A.J:n vaihtelevat ja sekavat versiot tarinasta linkittyvät hänen keskeneräiseen kehitysvaiheeseensa ymmärtää, mitä tapahtui ja mitä ei tapahtunut.
Olisin halunnut löytää tietoa siitä, miten A.J. kokee tapahtuman nykyisin aikuisena, mutta hän ei ymmärrettävästi ole missään esillä, ja on kai vaihtanut nimensäkin.
Time-lehdelle kirjoitettu artikkeli "How Traumatized Children See the World, According to Their Drawings" (Naina Bajekal, 14.11.2018) käsittelee kattavasti esimerkkien kautta erilaisia traumaattisia tilanteita ja lasten reaktioita niihin piirrosten kautta.
Artikkelissa kerrotaan, että post-traumaattinen stressi lukeutuu lääketieteessä parantumattomaksi toimintahäiriöksi:
"It is a healthy biological response to an unhealthy set of circumstances."
- Sarah Smith, International Rescue Committee:n koulutuksen pääohjaaja, time.com 14.11.2018
Tällainen stressi on kehon tapa valmistaa ihminen suojelemaan itseään, ja jos sitä jatkuu liian pitkään, se muokkaa ihmistä erittäin paljon. lastentautiopin professori Charles Nelson kertoo artikkelissa, että post-traumaattiseen stressiin lukeutuva toksinen stressi "perusluonteisesti sulkee koko kehon, jotta se voi selvitä, palauttaen sen tarpeet yksinkertaisiksi ja alentaen niitä toimintoja, jotka eivät ole välittömälle selviytymiselle tarpeellisia".
"Imagine growing up in a culture where there's no hope and there's no resources. What you may be picking up on in these drawings is about how children express their mental view of their lives."
- Charles Nelson, time.com 14.11.2018
Artikkelissa esitellään useita erilaisia traumaan sidonnaisia piirroksia, joilla lapset ja nuoret ovat viestineet oloaan ja purkaneet tunteitaan:
Traumojen käsittely taiteessa on yksi tämän diplomini osista, jonka vuoksi asiasta lukeminen antaa paljon ideoita ja ajatuksia. Trauman käsittely ei kuitenkaan ole työssäni siten, että itse käsittelisin jotain omia traumojani tämän kautta, vaan kuten olen jo mahdollisesti aiemminkin maininnut, tarinankerronnallisen ja vaietumman kuvakulman kautta.
Jouduin kuitenkin palaamaan myös omaan nuoruuteeni ideoidessani tarinaa. En halua, että tästä työstä saa sellaisen kuvan, että minulla olisi ollut jotenkin erityisen rankkaa, tai että olisin jokin kävelevä oikean elämän esimerkki tilanteesta, mutta murrosikä on kaikille herkkää aikaa, ja jos silloin tapahtuu jokin pienikin pidemmällä ajalla vaikuttava vastoinkäyminen, voi seuraukset jatkua todella pitkälle.
Harrastin videoiden tekemistä YouTubeen suunnilleen 10-13-vuotiaana. Sanomattakin selvää, että olin sisällölle liian nuori, enkä koe edelleenkään toipuneeni asioista, joita silloin koin netissä, vaikka ne tuntuivatkin silloin lähinnä mielenkiintosilta.
Yläpuolelle liitetty video on MAP eli multi animator project, jonka ylläpidin 12-vuotiaana. Jaoin kappaleen osiin, jotka annoin useille eri ihmisille tehtäviksi. Onhan tuo video nykyisin katsottuna aika hirveä ja koen siitä aika vahvaa häpeää, mutta jos sitä ajattelee sitä kautta, että videota tekemässä oli yli kymmenen surullista esiteiniä, jotka pakenivat tosielämää pieniin YouTube -piireihin, joissa he saivat yhdessä piirtää ja purkaa vaikeuksiaan, ollaan aika pitkälti Turvapaikka -sanoman ytimessä.
The New York Times julkaisi 7. kesäkuuta 2018 Terry Sullivanin kirjoittaman artikkelin "How I Used Art to Get Through Trauma", jossa Sullivan kertoo, miten taide auttoi häntä post-traumaattisen stressin käsittelyssä.
"I'm a writer, and I use words to tell stories. But after a tragic event in 1993, I felt as though words had lost their efficacy."
- Terry Sullivan, The New York Times 7.6.2018
Artikkelissa lainataan tohtori Robert Ursanoa, joka kertoo traumaattisen tapahtuman uudelleenkertomisen olevan merkittävä osa paranemista: "Se pistää meidät laittamaan osat ja palaset yhteyteen, ja rakentamaan tarkoituksen tarinasta. Nuo elementit - uudelleenavaus ja levolle pano sekä niiden yhdistäminen merkitsevään yhteyteen - ovat osa paranemisprosessia."
Pidin mielenkiintoisena ajatusta siitä, että tällainen taide yhdistelee erilaisia osia merkitsevässä yhteydessä, sillä se on juuri se ajatus, jota lähdin sekatekniikkatyöllä hakemaan. Erilaisia osia ja palasia yhdistellään luomaan pidemmän aikavälin tapahtumista kertova teos. Mahtavaa!
Sullivan nimeää artikkelissa vinkkejä, jotka ovat auttaneet häntä trauman käsittelyssä (etenkin piirrosten kautta), joista viimeisenä hän sanoo, että tällaisia töitä ei tule näyttää kaikille. Tämä johtaakin aukkoihin, jotka päätin jättää tarinaani. Vaikka kyse onkin työstä, jonka olen täysin ulkoistanut omista kokemuksistani ja jonka kautta on mahdollisuus kurkistaa jonkun henkilökohtaisiin kokemuksiin fiktion kautta, olisi epärealistista ja vääriä odotuksia herättävää antaa kuva, että jonkin ihmisen kokemukset kuuluisivat toisten ihmisten korville. Vaikka työn katsojilla onkin oikeus nähdä, mistä on kyse ja mitä tapahtui, on minulla tarinankertojana oikeus ja velvollisuus vetää rajat siihen, kuinka paljon he saavat nähdä ja tietää.
Koen asian vahvasti siksi, että pelkäisin muuten aiheuttavani reaktion, joka saisi ihmiset luulemaan, että näistä vaietuista asioista olisi oikeus udella tai että sanomani tuoda asioita esille tarkoittaisi niiden kuulumista yleiseen jakoon.
Tarinankertoja
Löysin thepolyphony.org -sivustolta englantilaistaiteilija Andy Farrin projektin, jossa hän on maalannut muiden ihmisten traumaattisia kokemuksia. Yhteys, minkä huomasin monissa Farrin töissä sekä töissä, joita ihmiset olivat tehneet omista kokemuksistaan, oli tietynlainen rento, sotkuinen ja rohkeasti kontrasteja hyödyntävä kokonaisuus. Koen, että tällaisten kuvien näkeminen, oli kuvakulma siten oma kokemus tai toisen kokemus, auttaa hahmottamaan sitä tyyliä, jonka kautta tällaisia aiheita ilmaistaan ja tunnistetaan. On tärkeää, että tarinankertojana osaan välittää ajatuksen ja tunnelman myös ihmiselle, jolla ei ole minkäänlaisia vastaavia kokemuksia.
Pidän ideasta, että joku ulkopuolinen auttaa ikään kuin terapeutin tavoin jotain toista visualisoimaan kokemuksiaan, koska silloin tällöin sen tekeminen itse voisi olla liian raskasta.
Olen jo aiemminkin jakanut täällä lainauksia suosikki taiteilijaltani, joka ei valitettavasti ole kuvataiteilija, vaan sanoittaja/lyyrikko, Tim Minchin. Samaistun häneen erittäin paljon siksi, että olemme molemmat valinneet sen kivisimmän tein taiteilijuuden suhteen, sillä emme ole koskaan pitäneet ohjauksessa olemisesta, mitä tulee taiteeseen. Hän lopetti pianotunnit, minä lopetin kuvataidekerhon. Mitä tulee tavoitteeseeni etsiä itsestäni taiteilija, koen vahvaa yhteyttä Minchinin ajatukseen siitä, että hänen äänensä ei tarvitse olla kaunis hänen ollakseen loistava tarinankertoja.
Tarinankertoja, se minäkin kai olen. Teen taidetta siitä, mikä minua kiinnostaa, vaikka se olisi epäajankohtaista, dramaturgisesti epämiellyttävää tai tylsää.
Monesti mietin, miksi kuvataideportfolioistani ei löydä tietyllä tavalla punaista lankaa, tavaramerkkiä, yhtenäistä tyyliä tai tekotapoja. Osaanko edes määritellä omaa tyyliäni, jos teen kaikki työni aina eri tavoilla? Nyt olen tullut asiassa tavallaan kahteen lopputulokseen. Ensimmäinen on se, että olen liian tiukasti kiinni siinä ajatuksessa, että olen nyt jotenkin "valmis" taiteilija. En todellakaan ole, mutta jostain syystä unohdan usein, että nuorena ihmisenä kokemukseni itsestäni tulee muuttumaan ja tyylini rakentumaan. Toinen on se, että minulla ei todellakaan tarvitse olla tavaramerkkiä tai yhtenäistä tyyliä ollakseni tunnistettava taiteilija. Kerron tarinoita, ja olen lauluopettajaani lainatakseni "persoonana niin ennalta-arvaamattoman valloittava", että punainen lanka töideni välillä olen minä itse.
Hain työhöni innoitteita monilta eri osa-alueilta. Vaikka ihmisten piirtäminen sekä käsin että koneella on minulle entuudestaan todella tuttua, valitsin työhöni useamman asian, joiden kautta tutkiskelin epämukavuusalueitani.
Tiesin tahtovani sijoittaa tapahtuman huoneeseen, joka tarkoitti tietysti sitä, että osa työstä piti toteuttaa perspektiivipiirroksen keinoin. Vaikka tiesin, että tulen lopuksi vääristämään kuvaa, ei vääristys olisi näyttänyt oikealta, mikäli tila olisi ollut jo valmiiksi vääristynyt.
Tila ja tyyli
Peter Brown
Peter Brown on iso-britannialainen impressionistinen taiteilija. Impressionismi on 1900-luvun alun taiteen suuntaus, jossa pyritään vangitsemaan vaikutelmaa jostakin hetkestä. Yleinen työskentelytapa oli lyhyet siveltimenvedot ja jopa pelkät pisteet. Pellonpuiston koulun kuvataiteen materiaalissa kerrotaan, että "värien sekoittamista vältettiin, koska ajateltiin, että katsojan silmä yhdistää värit kokonaisuuksiksi." Pidän siitä, miten Bronin siveltimen vetojen liike näkyy maalauksista: Kuin monesta hetkestä olisi yhdistetty yksi kuva. Töissä on muiston omainen tunnelma, joka innoitti minua tässä diplomityössäni erityisen paljon.
Impressionismi on myös digitaalisen taiteen kannalta tärkeä suuntaus, sillä digitaalinen taide mielletään nykytaiteeksi, joka yhdistelee digitaalisen median ja mediataiteen tekniikoita. Impressionismi on vaikuttanut taiteen kehitykseen todella paljon sen vallankumouksellisen luonteen vuoksi, ja vaikutuksia on näkyy vielä nykytaiteessakin: Impressionismilla on ollut valtava jälki taidekäsityksen, värien käytön ja maalaustekniikan muutoksessa.
Impressionistina Brown tunnetaan erilaisissa paikoissa maalaamisestaan, oli sää millainen hyvänsä. Hänelle tärkeää on maalaaminen suoraan kohteesta sen sijaan, että käyttäisi valokuvamallia.
En tiedä, haluanko kapinoida vai ihailla hänen työskentelytapaansa, koska itse olen henkeen ja vereen kuvasta piirtäjä. Ihminen näkee kaiken ikään kuin kalansilmä-linssin läpi ja vaikka onkin tottunut näkemään näin, ei kolmiulotteisen tilan käsityksen siirtäminen kaksiulotteiselle pinnalle usein toimi ongelmitta. Tämän vuoksi valokuva auttaa antamaan yhden kuvakulman, josta työskennellä.
Omat suosikkityöni Brownilta ovat hänen "interior" -kategorian maalauksensa. Minusta on mielenkiintoisempaa, miten valot liikkuvat tilan sisällä kuin ulkona, koska ulkona lähes kaikki valotilanteet ovat mahdollisia. Rajattu tila rajoittaa mahdollisuuksia, ja on siten vaikeampaa, ainakin oman kokemukseni mukaan. Rajoitetut valojen mahdollisuudet näkyvät Brownin töistä erinomaisesti esimerkiksi valon heijastuksista erilaisilla pinnoilla, kuten taulujen laseista ja lukuisista pienistä valonlähteistä.
Minnie Zhou
Minnie Zhou on uusi-seelantilainen konseptitaiteilija. Konseptitaide tarkoittaa taidetta, jossa ajatus tai "konsepti" työn takan on itse työtä tärkeämpi. Sitä käytetään paljon suunnitteluvaiheissa, esimerkiksi hahmojen suunnittelussa. Koen osittain oman diplomityönikin konseptitaideteokseksi, sillä kokonainen työ paljastuu vasta, kun tiedät sen taustalla olevan ajatuksen.
Minnien työt inspiroivat minua hänen mieleenpainuvan semi-realistisen piirtotyylinsä, taitavan värien käytön sekä tietysti onnistuneiden perspektiivitöiden kautta.
Semi-realistisella tyylillä viitataan tyyliin, jossa sekoitetaan tyyliteltyjä ja realistisia piirteitä keskenään. Pidän tästä tyylistä paljon, ja koen monesti edustavani sitä itsekin, vaikken tosin tässä työssäni.
Innoitteita, joita sain Zhoun töistä oli pehmeän ääriviivan hyödyntäminen sekä vahvojen valojen ja varjojen käyttö. Pidän myös siitä, miten taitavasti Zhou tuo esiin tekstuureja, joten yritin pyrkiä samaan.
Kaneko
Toinen minua innoittanut digitaalinen piirtäjä on Kaneko -nimimerkkiä käyttävä japanilainen taiteilija. Hänen huoleton tyylinsä tehdä ääriviivoja on jotain, mihin itsekin pyrin monissa töissäni, mutta tässä työssä hän innosti minua enimmäkseen väripalettien puolesta. Kaneko on yksi taitavimmista värien käyttäjistä, joihin olen pitkään aikaan törmännyt, ja toivon joskus kykeneväni yhtä selkeään ja tietyllä tavalla yksinkertaiseen jälkeen kuin hän.
Jaksan myös loputtomiin hämmästellä hänen tilallista hahmotuskykyään kuvata tilanteita mielenkiintoisista kuvakulmista. Erikoinen näkökulma tilanteeseen luo aina tietynlaisen jännitteen ja pohjan tarinalle. On paljon mielenkiintoisempaa katsoa tilannetta sängyn alta kuin suoraan edestä päin. Tajusin ehkä vähän liian myöhään, että tätä olisi ollut hauskaa itsekin kokeilla. Lähdin kuitenkin monilla muilla tavoilla pois mukavuusalueeltani, joten ehkä voin antaa itselleni anteeksi sen, etten kokeillut työssäni ihan kaikkia uusia ja jännittäviä ideoita.
Kanekon töistä tarttui mukaani pienet yksityiskohdat sekä rajoitetun väripaletin käyttö. Koska tein työni sekatekniikoilla, oli paletin rajaaminen etukäteen lähes mahdotonta. En kuitenkaan koe kuvanmuokkauksen piirtämisen yhteydessä millään tavalla "huijaamisena", sillä täytyy siinäkin tietää, mitä tekee - enkä sentään käyttänyt mitään valmiita filttereitä työssäni.
Sylvain Sarrailh
Kolmas suurimmista digitaalisen taiteen, väripalettien ja tilanhahmotuksen innoittajistani on ranskalainen konseptitaiteilija ja pelisuunnittelija Sylvain Sarrailh
Sarrailhin taide lukeutuu myös semi-realistiseen tyylisuuntaan ja hänen työnsä tuovat minulle suunnatonta iloa ja lohdun tunnetta. Jos jokin paikka netissä on turvapaikka, niin hänen töissään! Hänen tyylinsä ei suoranaisesti ole sitä, mitä itse kuvittelisin koskaan tavoittelevani, mutta saan loputtomasti inspiraatiota kehittää digitaalisen piirtämisen taitojani nähdessäni hänen teoksiaan.
Kyseessä on toki monien vuosien kokemuksen omaava ammattilainen, mutta Sarrailhin värien käsittely on karkkia silmilleni. Varjot ja valot ovat sopivan rohkeita ja ideat kuvakulmineen ja tunnelmineen täynnä sellaista tarinankerronnallista taitoa, että en voi kuin ihailla.
Sarrailhin töistä sain lähinnä motivaatiota ja innostusta, koska kyllähän tuollaisia töitä katsellessa alkaa itseäkin tehdä mieli piirtää! Innostuin hänen kauttaan kokeilemaan myös siveltimen vetojen jättämistä lopputulokseen. Efekti on kiva ja pidän siitä, että digitaalisessakin taiteessa lopputulokseen voi jättää merkkejä siitä, että työskentelyprosessi ei oikeastaan ole niin kaukana perinteisestä maalaamisesta tai piirtämisestä, kuin voisi kuvitella.
Tunteita tunteita!
Olin ensin vakuuttunut siitä, että ihmishahmojen piirtämisessä en kaipaa apua saatikka ulkopuolisia innoitteita, teenhän sitä jo valmiiksi todella paljon. Tunteiden tuominen ilmeiden ja eleiden kautta esiin piirroksissa on kuitenkin aina ollut minulle hankalaa, ja huomaan piirtäväni usein todella jäykän näköisiä hahmoja. Tunteellisista teoksista mieleeni tulee ensimmäisenä tietysti Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-sarjan öljymaalaus "Kullervon kirous" (1899). Koko Gallen-Kallelan Kalevala-sarja on toki täynnä tunnetta pursuavia töitä, mutta ilme ja asento ovat tässä maalauksessa sellaista, mitä tahtoisin joskus pystyä itsekin osoittamaan. Sekä tässä maalauksessa että monissa muissakin tunnetäyteisissä teoksissa huomaan yhteiseksi piirteeksi pään erilaiset kuvakulmat, kaarevat linjat ja liikkeen hyödyntämisen, joita tässä kuvassa näkyy esimerkiksi Kullervon vihaisina paistavista silmien valkuaisista, sekä hänen kätensä vahvan nousuliikkeen vuoksi liehuvasta tukastaan.
Tunnetäyteisyydeltään maalauksista voittaja tulee kuitenkin aina olemaan ukrainalaistaiteilija Ilja Repinin vuonna 1885 maalaama teos "Iivana Julma ja hänen poikansa Ivan 16. marraskuuta 1581". Molempien hahmojen kasvot saavat minut lähes kyyneliin: katumus ja suru, joka Iivana Julman kasvoilta välittyy sekä pelko, petos ja suru, jotka voi lukea hänen kuolleen poikansa silmistä.
Vaikka sainkin inspiraatiota suurien tunteiden piirtämiseen historiallisesti merkittävistä, erittäin koskettavista maalauksista, oli tavoitteeni piirtää teokseeni erittäin onnellinen, täysin omassa maailmassaan elävä hahmo.
Francisco Soria Aedo (1898-1965)
Francisco Sofia Aedo oli espanjalainen figuratiivinen taiteilija. Figuratiivinen eli esittävä taide tarkoittaa taidetta, joka esittää aiheita, kuten ihmishahmoja. Kuvataiteissa puhutaan figuratiivisesta taiteesta, kun teos perustuu representaatioon: Toisin sanoen, kun teos esittää tai kuvaa esimerkiksi ihmistä, on teos ihmisen representaatio.
Aedon työt ovat mm. representaatiota aikansa ja alueensa tavallisista ihmisistä. Hän on kuuluisa etenkin maalaustensa hahmojen leveistä hymyistä, jotka ovat epätyypillinen piirre klassismin ja realismin suuntauksia edustavissa töissä.
Pidän siitä, miten paljon onnea ja hetkeen sidottua tunnetta Aedo pystyy vangitsemaan maalauksiinsa. Vaikka olenkin suuri realismin ystävä, on raaka ja anteeksipyytelemätön onnellisuus vähintään yhtä kaunista kuin suuret surun, vihan ja vääryyden kuvaukset.
Aedon teoksista sain paljon apua oman teokseni hahmon ilmeeseen, josta tahdoin leveästi nauravan. Yksi erityisesti auttanut huomio oli se, että kasvot ja kaula ovat harvoin täysin pystyssä/suorassa jonkun nauraessa. Huomattuani tuon, tuntuu kuin sen olisi pitänyt olla itsestäänselvyys. Pään kallistaminen auttoi heti saamaan ilmeestä paljon vilpittömämmän.
Olen esitellyt paljon suuria suosikkitaiteilijoitani, mutta uskokaa tai älkää, suurin innoittajani tuli ihan omasta lähipiiristäni.
siiri.inkeri
Siiri.inkeri tai Siiri L. nimimerkkejä käyttävä ystäväni piirtää ehkä mielenkiintoisimmalla sekatekniikka-tyylillä, johon olen koskaan törmännyt.
Hän luonnostelee kuvan ensin vihkoon/suttupaperille, jotta ei tuhlaa kallista paperia hahmotteluun. Tämän jälkeen hän siirtää joko leivinpaperia tai valoa heijastavaa näyttöä vasten onnistuneen luonnoksen lopulliselle paperilleen, jolle hän tekee ääriviivat, yleensä vesiliukoista mustetta käyttäen.
Vesiliukoinen muste ei kuitenkaan ole paras yhdistelmä alkoholipohjaisten tussien kanssa, saatikka kynien, joiden pigmentti tarttuu mustan ääriviivan päälle tehden siitä haaleamman. Tähän Siiri on keksinyt ratkaisuksi käyttää samaa leivinpaperi/valonäyttö -tekniikkaa, ja siirtää kuvan haaleasti vielä toiselle paperille. Tälle toiselle paperille hän tekee haluamillaan materiaaleilla värit, ja usein vielä kolmannelle paperille taustan.
Näin hänellä on kasassa paljon osia, joista on mahdollista koostaa digitaalisesti Photoshop -ohjelmaa hyödyntäen valmis kuva. Muokkausvaiheessa on mahdollista korjailla myös pieniä virheitä ja hienosäätää värejä ja niiden kontrasteja.
Tekniikka on upea, koska siinä on sekä käsillä piirtämisen että koneella piirtämisen parhaat puolet edustettuina! Koneella piirtämisessä ehdoton etu on tasot, joiden avulla voit tehdä todella monimutkaisia teoksia huolimatta siitä, että pitäisi tarkkaan suunnitella, mistä aloittaisi.
Yritin etsiä myös muita eri tavoilla digitaalista ja perinteistä piirtämistä yhdisteleviä taiteilijoita, mutta loppujen lopuksi en tahtonut liikaa syöttää itselleni ideoita. Löysin kuitenkin yhden työn, joka kuvasti mielestäni hyvin sitä, miten aion itse toteuttaa sekatekniikka-osuuden piirroksestani:
Oheinen piirros edustaa paljon realistisempaa piirtotyyliä kuin minä, mutta selkeä ero viimeistellyn digitaalisen jäljen ja käsin tehdyn luonnoksen välillä on upeaa materiaalien ja tekotapojen sekoittamista.